ei nähnyt metsää puilta,

hakkasi paljaaksi,

nyt ei enää ole metsää näkyvillä

 

luuli omistavansa metsän,

vaikka omisti vain puita

 

metsä ei ole puita,

eikä puupelto ole metsä, ei siellä lentele hömötiainen,

                                            ei huhuile huuhkaja,

hirvet ja peurat syövät männyntaimet,

risukot peittävät sieniapajat,

polut katkeavat ojiin

 

”älkää tulko neuvomaan,

turha puhua meille suomalaisille metsänhoidosta”,

                      – kun ei meillä enää metsiä ole,

 

on meillä toki kirjanpainajien kauniisti kirjailemia kuusia

ja rehevien pensaikkojen peittämiä aukkohakkuita

ja teiden varsilla hakkuujätteistä koottuja suuria vuoria

odottamassa hakettamista

                      – ehkäpä hakkeellakin saa vielä jonkin aikaa lämmittää kotiaan

                                            ja ilmakehäänsä

 

kun Parkanon rata avattiin alkoivat Pohjanmaan junat ajaa sitä kautta, matkustin yhä kesäisin isovanhempien luo Vaasaan ja ihmettelin, kun junan ikkunasta ei enää näkynyt tuttua latomerta, mutta ymmärsin että turve on kansallisaarre, kivihiilen voittaja

 

nyt ei Pohjanmaan latoja enää tarvita,

                      ja turpeesta riidellään,

sen sijaan että pohdittaisiin lastemme ja lastenlastemme tulevaisuutta

 

latomaisema oli karu ja vaikuttava, muistan sen aina,

usea taiteilija on onneksi tallettanut sen kauneuden tauluihinsa,

                      Parkanon turvekentistä mieleen ei ole jäänyt kuin ankea autius

 

tämä maailma on ollut niin kaunis ja täynnä ihmeitä,

toivon, että se yhä on, vaikka minä en niitä näe

                      toisenlaista kauneutta? uudenlaisia ihmeitä?

jälkipolvillekin sisältöä elämään,

                      jotta eivät pelkästään syyttäisi meitä,

                                            joiden syytä kaikki on

 

 

vanhempani elivät ja näkivät sodan

                      minä en koskaan uskonut joutuvani sellaista kokemaan

 

en ole joutunut suojautumaan metsään tai pommisuojaan,

                      en pelkäämään rakkaimpieni tai itseni puolesta,

                                            en ole kuvitellut että Euroopassa enää voisi tapahtua tällaista

 

vaikka olen turvassa, sisimmässäni tuntuu kuin olisin sodassa,

                      huomaan ajattelevani outoja ajatuksia,

                                            murhan- ja kostonhimoisia ajatuksia,

ajatuksia joista minun on saatava ote,

                      ymmärrettävä että murha ei sovita murhaa, sota ei estä sotaa

 

olen ajatuksineni neuvoton,

                      niin kuin uskon teini-ikäisten vanhempieni olleen kun Suomi oli sodassa,

kunpa he vielä eläisivät, kysyisin

                      ja ehkä ymmärtäisin

 

___________

 

(Kai Nieminen 2025)