Ottawan sopimus 1997 ja inhimillinen kärsimys
Sodat, väkivalta, tuhoaminen ja tappaminen oat seuranneet ihmiskunnan tähänastista historiaa kuin hai laivaa. Aseisiin ja asevarusteluun on käytetty ja käytetään mittaamattomia summia, teknologiaa ja osaamista. Pelotevaikusta ja valtaa mitä karmaisevin keinoin. Tätä raakuutta ja julmuutta on pyritty suitsimaan kansainvälisin sopimuksin koskien mm sotavankien kohtelua, ydinaseiden ja myrkkykaasujen käyttöä, kollektiivisia rangaistuksia ja orpolasten asemaa. Tällaisten sopimusten aikaansaaminen ja valvominen ovat kuitenkin vaikeita, aikaa vieviä ja määrätietoista valistustyötä edellyttäviä. Yksi tällainen sopimus koskee jalkamiinojen valmistuksen, käytön ja säilytyksen kieltämisestä. Sitä koskeva nykyinen sopimus tunnetaan Ottawan sopimuksena.
Mitä sopimuksessa sanotaan?
Poimin sopimuksen pääsisällön UNDON kotisivuilta 2.4.2025 (https://disarmament.unoda.org/anti-personnel-landmines-convention/) ja se kuuluu näin:
”Yleissopimus tehtiin Oslossa 18. syyskuuta 1997 pidetyssä diplomaattikonferenssissa, jossa käsiteltiin jalkaväkimiinojen kansainvälistä täydellistä kieltämistä.
Yleissopimuksen 15 artiklan mukaisesti kaikki valtiot avasivat sen allekirjoittamista varten Ottawassa Kanadassa 3. joulukuuta 1997 ja 4. joulukuuta 1997 välisenä aikana, ja sen jälkeen se oli avoinna Yhdistyneiden Kansakuntien päämajassa New Yorkissa sen voimaantuloon 1. maaliskuuta 1999 asti.
Maamiinoja on pääasiassa kahta lajiketta: jalkaväkimiinoja ja ajoneuvomiinoja. Molemmat ovat aiheuttaneet suurta kärsimystä viime vuosikymmeninä ja tappavat ja vahingoittavat siviilejä ja sivullisia vielä pitkään konfliktien päättymisen jälkeen. Jalkaväkimiinat ovat kiellettyjä Ottawan yleissopimuksessa.
Siitä lähtien, kun yleissopimus perustettiin yli kaksi vuosikymmentä sitten, se on johtanut jalkaväkimiinojen maailmanlaajuisen tuotannon lähes pysähtymiseen ja niiden käytön jyrkkään vähentämiseen. Yli 40 miljoonaa varastoitua miinaa on tuhottu, ja eloonjääneitä ja tuhoalueilla asuvia väestöä on autettu. Valtava määrä miinoitettuja ja epäiltyjä vaarallisia alueita on julistettu maamiinoista vapaiksi ja vapautettu tuottavaan käyttöön. Näiden ponnistelujen seurauksena uhrien määrä on laskenut jyrkästi. Muita myönteisiä suuntauksia ovat: kansallisten valmiuksien lisääminen monimutkaisten miinanraivausohjelmien hallinnassa; suuri edistys uhrien auttamisen kehystämisessä vammaisuuden laajempaan kontekstiin; ja parempien riskien vähentämisvälineiden kehittäminen. Miinakieltosopimus on ollut keskeinen kehys valtioille miinanraivaustoimissa, jotka ovat johtaneet kaikkiin näihin merkittäviin saavutuksiin.”
Ristiriitaisia tulkintoja
Vaikka jalkamiinojen käytön tarpeellisuudesta sekä sen sosiaalisista, poliittisista ja sotateknologisista hyödyistä ja haitoista vallitsi syyskuussa 1997 yksimielinen ja sopimuksen allekirjoitti 160 maata, Suomen eduskunta allekirjoitti sopimuksen vasta 2011 äänin 110-47.
Nyt vajaan 15 -vuoden kuluttua sopimuksen ratifioimisesta tilanne kokonaan toinen. Sitä mukaa kun militarismi ja asevarainen turvallisuus ovat ottaneet yliotteen turvallisuuspolitiikan perusteluissa on jalkamiinoja koskeva sopimus joutunut tulilinjalle ja sitä vastustetaan häikäilemättömästi jopa yhteiskunnissa, joita on pidetty sivistysvaltioina ihmisoikeuksien etuvartioina.
Jalkaväkimiinojen käytön kieltäneen sopimuksen peruuttamista vaatineen kansalaisaloitteen käsittelyn yhteydessä vuonna 2024, kovaa kieltä. Eduskunnan keskustelupöytäkirjojen mukaan esimerkiksi kansanedustaja Janne Heikkinen (kok) kuvasi tilannetta näin: ”Maailman kiusallisimpiin ongelmiin lukeutuu se, kuinka hyväntahtoiset ihmiset eksyvät kuvittelemaan ympärilleen myös pelkkää hyväntahtoisuutta samalla sivuuttaen absoluuttisen pahuuden merkit ja jäljet. Pelkkä hyväntahtoisuus ei takaa turvallisuutta.” Häntä tukivat perussuomalaisten ja kokoomuslaisten enemmistö. Esimerkiksi ps. kansanedustaja Petri Huru, joka kehuskeli osallistuneensa kolmeen rauhanoperaatioon, sanoi näin ” Miina on puolustusase, ja suomalaisten tapa käyttää miinaa on vastuullinen, sillä miinoitusta tehtäessä siitä myös laaditaan kartta, jonka pohjalta alue on kriisin jälkeen helpompi purkaa.” (https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/PoytakirjaAsiakohta/Sivut/PTK_41+2022+7.aspx )
Keskustelu oli eduskunnassa kiihkeää siitäkin huolimatta, että Puolustusministeriön arvion mukaan, jo muutamia vuosia sitten, Suomi olisi onnistunut kehittämään uusia aseita, jotka korvaavat jalkamiinat (https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Lausunto/Sivut/PuVL_17+2022.aspx ). Vain vasemmistopuolueiden ja vihreiden enemmistö on puolustanut Ottavan sopimusta.
Mites nyt suu pannaan?
Eduskunnan ja Valtioneuvoston keskustelupöytäkirjat ja päätökset viittaavat siihen, että ne kansanedustajat, joilla on vahva ammatillinen, toiminnallinen tai edustuksellinen tausta joko armeijan leivissä, reserviläistoiminnassa tai poliisitoimessa, ovat muita useammin myös miinojen käytön kannattajia ja perustelevat kantaansa miinojen tuho- ja pelotevoimaa korostavin argumentein. Miinojen valmistuksen ja käytön vastustajat puolestaan vetoavat inhimillisiin ja eettisiin näkökohtiin.
Kun aikoinani minä ja moni muu keräsi nimiä ydinaseiden, napalmin ja jalkamiinojen käytön kieltäviin kansalaisaloitteisiin, mielessämme kummittelivat kuvat kemiallisten aseiden tuhoamista kylistä, siviilien ja sotilaiden kehoista ja kasvoista sekä miinoissa jalkansa menettäneiden siviilien ja lasten kohtalot.
Nyt kun seuraan jalkamiinojen käytön palauttamista puolustavia aloitteita ja niiden perusteluja, tunnen suurta pettymystä ja masennusta asenteiden ja politiikan tilasta. Mutta eihän siihen voi jäädä, on koottava voimat, hankittava tietoa ja noustava uudestaan vastarintaan. Eikö vain?